Thumbnail

Tuoko uusfamilismi sinkuille synkeän vanhuuden?

Minulla on useita keski-iän ylittäneitä ystäviä, jotka syystä tai toisesta eivät koskaan ole perustaneet perhettä eivätkä elä parisuhteessa. Mahdolliset sisarukset asuvat muualla ja jokainen elää omaa erillistä elämäänsä. Itsellänikään ei ole biologisia lapsia ja mieheni on minua reilusti vanhempi. Viime vuosina illanistujaistemme keskusteluissa on yhä useammin tullut esille nurkan takana odottava vanhuus. Miltei jokainen on joutunut taistelemaan vanhempiensa hoidosta ja hyvästä kohtelusta, joten kenelläkään ei ole ruusuista kuvaa tulevaisuudesta. Miten meidän - lapsettomien - hoivamme järjestyy, ja miten säilytämme itsemääräämisoikeutemme?

Onneksi joku viisaampikin on herännyt ajattelemaan asiaa. Sosiaali- ja terveyspolitiikan alan väitöskirjassaan ”Vanhushoivapolitiikan uusfamilismi – Omaisettomat hoivan tarvitsijat institutionaalisen hallinnan kohteena” (Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunta 2018)Päivi Ahosola pohtii 1990-luvun jälkeisen hyvinvointivaltion ja vanhushoivapolitiikan suunnanmuutosta. Ahosolan mukaan tässä uusfamilistisessa linjassa omaisten rooli ja velvoitteet ovat kasvaneet. Perhe ja läheiset nähdään hoivan resurssina eikä perheettömistä vanhuksista puhuta käytännössä lainkaan. 

Ahosolan mukaan ilman omaisia on kaksinkertainen riski jäädä vaille tarvitsemaansa apua. Monet uudistukset ja palveluiden pirstaloituminen useille palveluntuottajille ovat lisänneet omaisten vastuuta asioiden hoitamisessa, avun koordinoinnissa ja varmistamisessa. Ne vanhukset, joilla ei ole perhettä hoitamassa asioita, ovat siis pulassa: heillä ei ole omaishoitajia, mutta ei myöskään ketään varmistamassa tarpeellisen hoivan saamista yhä hurjemmaksi muuttuneessa palveluviidakossa.  Hyvä esimerkki on palveluseteli. Heikkokuntoinen vanhus ei pysty tekemään tarvittavia valintoja ja järjestelyjä ilman omaisten tai viranomaisten apua. Näyttäkää minulle se viranomainen, joka käyttää monta työpäivää miettimällä, mikä olisi juuri tälle vanhukselle paras palvelu ja soittelisi ne vaadittavat kaksikymmentä puhelua, täyttäisi nipun lomakkeita ja hommaisi tarvittavia todistuksia? Ja vielä katsoisi perään, että kaikki luvattu ja sovittu toteutuisi? 

Vanhustyön kehittämishankkeita suunnataan vahvasti omaishoitoon, omaisiin, sekä vapaaehtoisiin. Omaisettomat hoivan tarvitsijat esiintyvät näissä puheissa lähinnä syrjäytymistä ehkäisevien toimenpiteiden kohteina, eivät aktiivisina toimijoina. Ahosolan haastattelemat perheettömät vanhukset näkivät kuitenkin itsensä pääsääntöisesti aktiivisina, itsenäisinä ja vastuullisina kansalaisina.  

Yhteisöllisyys ja kimppakämpät ovat nousseet keskusteluun viime aikaisten hoivapalveluskandaalien myötä. Hyvä näin, mutta täytyy silti muistaa, että kaikki omaisettomat eivät halua samoja asioita. Sen sijaan kaikki haluavat mielekkään, aktiivisen – ja mahdollisimman itsenäisen elämän loppuun asti. Nyt vain oletetaan, että kaikilla vanhoilla ihmisillä on omaisia, jotka huolehtivat näiden kriteerien täyttymisestä. 

Yli miljoona suomalaista asuu yksin ja perhekäsitys ylipäätään on muuttunut. Minullakin on lämpimät ja läheiset välit mieheni lapsiin, mutta en todellakaan edellytä heidän kantavan vastuuta hoivastani. Kunhan pitävät yhteyttä. Näin ajattelee moni myös biologisista lapsistaan. Luulenpa, että keskustelu ystäväpiirissäni jatkuu ja sävy vakavoituu. Koska emme aio jäädä Ahosolan kuvailemaksi ”näkymättömäksi ryhmäksi”.  

Kristiina Hanhirova

Thumbnail
Suunnittelija, TunneMieli
kristiina.hanhirova@elakeliitto.fi