Tällä kertaa pohdin yhden miehen seminaarissa sitä, kuinka suuri vaikutus opettajalla voi olla siihen, miten innokkaasti mihinkin oppilas suhtautuu. Ainakin itselläni on kolme esimerkkiä siitä, miten pedakoomikko voi tukahduttaa viimeisenkin innon jotakin oppiainetta kohtaan.
Tiedän sen, että en ole mikään taitava nikkari. Ei asia kuitenkaan sillä parantunut, että sain käsityötunnilla toistuvasti kuulla, kuinka taitamaton olen. Noita arvioita kuullessani jyystin höylällä lautaa niin tuskaisesti, että se loppui ennen kuin sain siihen tasaisen pinnan.
Telinevoimistelussa silloinen opettaja suosi niitä, jotka jo jotakin osasivat. Tunnin päätteeksi järjestettiin aina kilpailu, jossa porukka jaettiin kahteen joukkueeseen. Rekillä taitavat pääsivät tietenkin huutamaan vuorollaan väkeä sakkiinsa. Yleensä minut huudettiin vasta sitten, kun taitavammat loppuivat.
Kun kisassa piti mennessä tehdä polvipyörähdys ja tullessa kieppi, oli se meille monille mahdoton tehtävä. Opettaja keksi kuitenkin, että saimme kiivetä rekin pystytelineitä pitkin tangon yli niin mennessä kuin tullessakin. Varpaat verillä siinä siten voimistelua opeteltiiin. Ja hävinnyt joukkue korjasi telineet.
Olimme vanhempieni kanssa kävelyllä kotikuntani hautausmaalla, kun vastaamme tuli jo ikääntynyt kielten opettaja. Hän harrasti vähän aikaa small talkia isäni kanssa, mutta heläytti sitten ilmoille totuuden, jota en ole vieläkään unohtanut.
-Minä luulin Paavo, että sinä olit laiska, mutta et sinä laiska ollutkaan. Näin sanoi tuo kokenut pedakoomikko ja käänsi jostakin syystä katseensa minuun. Kyseinen daami oli opettanut ruotsia isälleni ja toimi myös minun opettajana.
No, sain minä nuokin oppiaineet kohtuullisella kunnialla läpi. Yhtään omakotitaloa en ole sittemmin rakentanut enkä voimistelutaidoillani sirkukseen pyrkinyt. Ruotsista muistan lorun Tre små troll, mutta silläkin on ollut elämässä vähän käyttöä. Puusta veistämäni saapasrenki seisoo varmaan vieläkin toimettomana jossakin komeron nurkassa. Kertaakaan en ole sillä kenkiäni jaloista ottanut.
Laajensin pohtimistani entisestään. Kuinka kärkkäästi me ihmiset puutumme arvostelevasti toisten pieniin puutteisiin. Ja kuinka vaikea meidän onkaan lausua toiselle jotakin, jolla kehumme hänen taitoaan ja toimintojaan.
Yhdistyksissäkin meillä on puurtajia, taitavia tyyppejä, jotka aina vain jaksavat. Olisi varmasti kohtuullista joskus kehaista ja kiittää heitä. ”Teitpäs sen hyvin” olisi jo kauniisti sanottu.
Sellainen ihminen vain on. Tyyppi, joka kokee olevansa oikeutettu moittimaan muita roskaamisesta, saattaa nakella kertakäyttöhanskansa kauppareissun jälkeen tien poskeen.
Mauno A. Virtanen
Anna palautetta kirjoituksesta:
mauno.virtanen(at)hotmail.com