On aamuvarhainen. Ihmettelen jälleen kerran, miksi unta ei enää aamusta riitä. Nyt kun saisi nukkua vähän pitempään, silmät rävähtävät auki jo kuudelta. Työuran aikana oli väkisin väännettävä itsensä pystyyn, että ajoissa ehti. Kummallinen on ihmisreppana, ei se vanhempana ymmärrä enää hyvän päälle.
Istun kohtuullisen tuokion sängyn reunalla kuten jokaisena aamuna. Olen kuin taiteilija, jolla on edessään valkoinen kangas. Alkavasta päivästä riippuu millaisen maalauksen siihen saan aikaan. Illalla voin katsoa tauluani, kun palaan sänkyyn.
Kumppani nukkuu vielä. Se oli jokin aika sitten käymässä Kaliforniassa, ja silloin huomasin taas kerran, mitä kaikkea se huushollissamme tekee. Kun jouduin yksin huolehtimaan lumitöistä ja kotiaskareista, tajusin, että sehän on todella tarpeellinen henkilö tässä näytelmässä. Pitää joskus sanoa se sille.
Tällä kertaa taiteilijalle tarjolla olevat värit ovat vähän harmaita. Korona jyllää maailmalla, ja jokapäiväistä elämää pitää melkoisesti rajoittaa. Olemme joutuneet epämukavuusalueelle, kun emme tiedä, kauanko tuo viheliäinen virus pitää maailmaa otteessaan.
Sitten kuitenkin ryhdistäydyn. Sanon ääneen, että teen nytkin kauniin maalauksen niillä väreillä, jotka minulle ovat tarjolla. Väännän itseni pystyyn ja hieron unet silmistäni. Kumppani herää ja katsoo minua ihmeissään. Itsekseen puhuu iso mies jo aamutuimaan!
Aamun lehteä hakiessani kuulen lintujen iloisen sirityksen. Ne ovat ryhtyneet rakentamaan uutta pesää pihapuun pönttöön. Luonnonluomat puuhastelevat ahkerasti turhia murehtimatta. Lupaan, että myös minun siveltimeni heiluu pian vauhdikkaasti.
Mauno A. Virtanen
Anna palautetta kirjoituksesta:
mauno.virtanen(at)hotmail.com