Tämä blogikirjoitus on osa vuosina 2018–2021 toteutettua Kulttuuria kaiken ikää -toimintaa, jonka tavoitteena oli ikäihmisten yhteisöllisyyden lisääminen heidän omissa paikallisyhteisöissään.
Lokakuussa 2019 kokoonnuttiin kolmena torstaiaamuna Itä-Helsingin Kontulan palvelukeskukseen Eläkeliiton järjestämän ylisukupolvisen muotokuvapajan merkeissä. Pajan ydinajatuksena on, että koululaiset ja ikäihmiset piirtävät toisistaan muotokuvia erilaisin kuvataiteen tekniikoin. Osallistujat työskentelevät pienryhmissä, yksi ryhmästä vuorollaan mallina. Lopuksi kuvat kootaan yhteen sarjakuvateokseksi eli “Naamakirjaksi”. Muotokuvia tehdessä osallistujat joutuvat tarkkailemaan toistensa kasvoja niitä piirtääkseen. Samalla syntyy toivottavasti myös vuorovaikutusta sukupolvien välille.
Mukana olleet eläkeläiset olivat innostuneita ideasta ja joutuivat omien kuvataidetaitojensa kartuttamisen lisäksi myös olemaan ryhmissä osittain ohjaajina ja "järjestyksenvalvojina". Monilla on tietysti omia lapsia ja lapsenlapsia, joten tietynlainen kasvattajan rooli tulee luonnostaan. Tosin vuorovaikutus on varmasti erilaista ilman sukulaissuhdetta. Osa eläkeläisistä olikin kerätyn palautteen perusteella hieman kummissaan nykyajan neljäsluokkalaisten käytöksestä ja keskittymiskyvystä. Osittain lasten käyttäytymiseen vaikutti varmasti tutun kouluympäristön ulkopuolella oleminen, mutta myös koululaisten oletetut käytösnormit ovat muuttuneet vuosien varrella.
Olin itse seuraamassa tuokioita pajaa vetäneen taidekasvattajan avustajana ja pääsinpä yhdellä kerralla mukaan pienryhmäänkin. Oli kiinnostavaa päästä hetkeksi tarkkailemaan alakoululaisten maailmaa, joka vaikuttaa ulkopuolelta katsottuna olevan hyvin värikäs ja nopeatempoinen. Ryhmässä oli sillä kerralla myös mukana eräs palvelukodin päivätoiminnan asukas. Koululaisista oli selvästi hankala kohdata pyörätuolissa istuvaa muistisairasta herraa, mutta jonkinlaista kunnioitusta iäkkäämpää kohtaan oli havaittavissa. Yhteiset mielenkiinnon kohteet olivat tietysti vähissä, mutta luulen että osittain kyse on myös kokemuksen puutteesta. Tästä syystä olisi tärkeää, että lapset voisivat vaikka juuri koulun kautta olla enemmän tekemisissä iäkkäämpien ja huonokuntoisempienkin kansalaisten kanssa.
Monissa kulttuureissa perhekeskeisyys on edelleen tärkeä arvo, jolloin ylisukupolvisuutta syntyy luonnollisesti. Kontulan pajassa koululuokka olikin taustaltaan hyvin monikulttuurinen. Tämä herätti ajatuksen, että maahanmuuttajaperheiden lapsilla voi hyvinkin olla sellainen tilanne, että omat isovanhemmat ovat kaukana perheen aiemmassa kotimaassa. Tässä mielessä sukupolvien väliselle kohtaamiselle on luotava mahdollisuuksia jotain muuta kautta. Onneksi nykyään on tarjolla esimerkiksi päiväkoteihin sijoittuvaa sijaismummo-toimintaa, mutta uusia kohtaamistapoja ja -ympäristöjä on silti syytä kehittää, myös meillä Eläkeliitossa.
Miksi sukupolvien kohtaaminen on tärkeää? Samaan tapaan kuin eri kulttuurien kohtaamisessa, syntyy eri ikäpolvien kohtaamisessa parhaimmillaan vuorovaikutusta, jossa kaikki oppivat toisiltaan. Lapset oppivat iäkkäämmiltä millainen maailma on ollut aiemmin ja iäkkäämmät toivottavasti nuoremmilta millainen maailma on nykyään. Ja tällä en tarkoita pelkästään käytännön oppia vaan myös asenneilmapiiriin ja ihmisyyteen liittyviä asioita. Esimerkiksi perinteinen vanhemman sukupolven kertomus siitä, että aiemmin maaseudulla täytyi hiihtää joka päivä kymmeniä kilometrejä kouluun voi antaa 2000-luvun lapselle kuvan maailmasta, jossa ei ollut koko ajan kiire joka paikkaan.
Vireän kulttuuritoiminnan avulla on helppo luoda mahdollisuuksia ylisukupolvisille kohtaamisille: kulttuuriharrastuksista ja –tapahtumista on helppo luoda kiinnostavia myös laajemmalle ikähaarukalle. Tämän päivän lapset ovat tulevaisuuden eläkeläisiä ja on tärkeää luoda myös heille mielikuva siitä, että elämä ei lopu, kun tukka alkaa harmaantua.
Jussi Hietala
