Thumbnail

Geronomin vinkkelistä - Kuolema ei tartu

Julkaistu 26.11.2018

Olin kymmenisen vuotta osana Helsingin kaupungin kotisairaalan saattohoitorinkiä. Elämän kauneus ja raadollisuus todellakin konkretisoituvat siinä tehtävässä ja ystävät kysyivät usein: Kuinka jaksat tehdä tuota työtä? Hyvin, vastasin, itse asiassa tykkään työstäni suunnattomasti. On jotain äärettömän hienoa ja ylellistä, suorastaan kunnia-asia, saada olla saattamassa toista ihmistä elämän loppumetreillä. 

Doula on henkilö, joka kulkee odottavan äidin rinnalla, neuvoo ja tukee äitiä ja koko perhettä. Doulan työssä saatetaan raskaana oleva nainen äitiyteen ja syntyvä lapsi elämän alkuun. Hyvässä saattohoidossa on kysymys pitkälti samoista asioista: neuvoista ja tuesta saatettavalle ja hänen läheisilleen, hyvästä perushoidosta ja kivun lievityksestä sekä ennen kaikkea siitä rinnalla kulkemisesta ja läsnäolosta – kuolevan saattamisesta elämän loppuun ja omaisten auttamisesta jatkamaan omaa elämäänsä. 

Kuljetan mukanani niin monia tarinoita ja ihmiskohtaloita. Pieniä palasia poislähteneiden asiakkaiden elämästä säilyy muistoissani. Kohtaamiset, joista jotkut ovat kestäneet vain yhden kotikäynnin verran, toiset useita kuukausia, ovat olleet unohtumattomia.

Aina välillä kävi niin, etten kotiin palattuani pystynyt nukkumaan ennen kuin kohtaamisen herättämät tunteet ja ajatukset oli saatu paperille. Pikku hiljaa näistä kohtaamisista syntyi tarinoita, joista muutaman haluan jakaa kanssanne. Tämän viikon tarinassa kuolema ei tartu.   

 

KUOLEMA EI TARTU

On jo aamu, kello on kohta viisi. Elokuinen valo tunkeutuu ujosti sisään kaihtimien välistä. Pieni nainen istuu sängyn laidalla, yksin, omassa kodissaan ja odottaa kuolemaa. 

Hoitaja tulee ensin. Auttaa vessaan, etsii puhtaita vaatteita, tarjoaa syötävää ja juotavaa, joka ei enää maistu. ”Onko sinulla kipuja?” kysyy hoitaja. ”Ei”, vastaa nainen, mutta on levoton eikä halua takaisin vuoteeseen. ”Mennään mieluummin sohvalle”, sanoo nainen, ja hoitaja yrittää tehdä sohvasta niin mukavan kuin mahdollista, laittaa rohtuneisiin huuliin rasvaa ja käden ulottuville nenäliinoja, rollaattorin ja sitä juotavaa, joka ei enää maistu. 

”Minulla on huono olo”, sanoo nainen, ”se johtuu varmaan siitä, että en ole syönyt mitään..” ja kakoo roskakoriin hiukan vaahtoavaa sylkeä ja jatkaa: ”Ethän sinä jätä minua yksin?” Hoitaja istuu nojatuoliin naisen viereen ja vastaa: ” En minä lähde vielä mihinkään.”  Vanha nainen voi pahoin vielä hetken ja toteaa: ”Nyt tarvittaisiin äitiä ja isää…” 

Hoitaja silittää naisen kättä, sydän satoina sirpaleina. Riittämättömyydestä kumpuava suuttumus pyyhkäisee hetkeksi surun yli ja hoitaja miettii, miksi ihmisen on oltava yksin tällaisena hetkenä? 

"Jos kuitenkin sitä kipulääkettä?” ehdottaa sitten hoitaja ja nainen suostuu. Kipulääke pistetään, haetaan hyvää asentoa, jutellaan valokuvista seinällä. Kokonainen elämä haalistuvissa kuvissa, hiipuvia muistoja, hiipuva elämä. ”Kukas tämä hääpari on?” kysyy hoitaja. ”En minä nyt muista, anna anteeksi..” vastaa nainen. ”Ei se haittaa, ei kaikkea tarvitsekaan muistaa.” Muistikin on joskus kovasti yliarvostettua.

”Kampaisitko sinä minun hiukseni?” kysyy nainen. ”Totta kai”, vastaa hoitaja ja ottaa vinyylikäsineet pois ajatellen: eihän kuolema tartu! Eikä syöpäkään. Hoitaja kampaa hellästi sairauden ja vuosien harventamia pitkiä suortuvia, letittää ne ja pyöräyttää nutturalle ajatellen: Jos minun käteni ovat viimeiset jotka sinua koskettavat, ovat ne ainakin ihmisen kädet, lämpimät ja kauniisti koskettavat eivätkä kiireiset, kumilla verhotut työvälineet.  ”Minä pidän aina hiuksia taaksepäin”, sanoo nainen. 

Lopulta on pakko lähteä. ”Aamuhoitaja tulee ihan muutaman tunnin päästä”, rauhoittelee yöhoitaja, ”älä sure, emme me unohda sinua tänne.” Vanha nainen jää sohvalle sarastavaan aamuun odottamaan seuraavaa tulijaa. Samana päivänä on tarkoitus siirtyä sairaalaan, pois omasta kodista, jonne nainen tuskin enää palaa. Elokuisessa valossa on syksyn makua ja ilmassa leijuu jäähyväisten tunnelma. ”Sinä tulet siis kohta takaisin?” kysyy nainen ja hoitaja vastaa ja lupaa kaikkien vanhuksen luona käyvien hoitajien puolesta: ”Tulen, minä tulen kohta takaisin.”

Saattohoito, käsi kädessä

Heidi Oilimo

Thumbnail
Musiikkisuunnittelija
heidi.oilimo@elakeliitto.fi