Eläkeliitossakin puhutaan usein ”ikäihmisten makuun sopivasta” tai ”tutuista” lauluista. Lähtökohtana on, että vanhemmat ihmiset tykkäävät vain tangosta, maakuntalauluista ja näköispatsaista. Kenellä tässä nyt on dementia? Te 1940- ja -50 -luvuilla syntyneethän olitte muuttamassa maailmaa ja kapinoimassa vanhempienne arvomaailmaa vastaan! Te teitte parhaat biisit. Te olitte niitä 60-luvun nuoria, joihin meitä keski-ikäisiä pullamössöjä verrataan. Te elitte rakkauden kesän, kun me istuimme potalla.
Viisikymmentä vuotta sitten tapahtui suuria. Heinäkuussa ihminen käveli kuussa. Elokuun puolivälissä hippiliike huipentui pienessä amerikkalaisessa Bethelin kaupungissa järjestettyyn Woodstock-musiikkifestivaaliin. Muutoksen tuulet puhalsivat läntisessä maailmassa. Joidenkin mielestä kristilliset arvot ja moraali olivat vaarassa luhistua, toiset taas julistivat uuden, paremman ajan koittaneen.
Tuolloin elettiin pelottavia ja hämmentäviä aikoja. Parina aikaisempana vuonna sodanvastaiset mielenosoitukset, opiskelijamellakat, Yhdysvalloissa tapahtuneet salamurhat ja suurvaltasuhteiden kiristyminen saivat nuorison kyseenalaistamaan keskiluokan arvot. Euroopassakin kuohui, kun neuvostotankit vyöryivät Prahaan. Helsingissä oli vallattu Vanha ylioppilastalo. Alettiin kyseenalaistaa sukupuolirooleja ja puhua vähemmistöjen oikeuksista.
Suomen viralliseksi hipiksi nousi kaunisääninen nuorukainen, Jukka Kuoppamäki, kiteyttäessään aatteen television Jatkoaika-ohjelmassa: ”Ei vihata toisiaan eikä tehdä pahaa, vaan hyvää – rakastetaan!” Paheksuntaa herättäneestä radikaalista tuli sittemmin kansan rakastama sinivalkoinen ääni. Ja pappi.
Hippiliike kuihtui omaan mahdottomuuteensa ja naiiviuteensa, mutta se jätti jälkensä paitsi musiikkiin ja taiteeseen, myös yleiseen maailmankatsomukseen. Ylilyönneistä ja lieveilmiöistä huolimatta noiden levottomien kesien keskeinen sanoma jäi elämään: rauha, rakkaus, suvaitsevaisuus ja elämän kunnioittaminen.
Jos hippiliike ei pystynytkään yhdistämään koko maailmaa, sen teki Apollo 11:n kuulento heinäkuussa 1969. Palattuaan Maahan se toi mukanaan paljon muutakin, kuin 21,5 kiloa kuukiviä: uskon tieteen ja teknologian rajattomiin mahdollisuuksiin. Ihmiskunnan ylivoimaisuuteen. Kylmän sodan keskelle oli tullut toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Paljon hyvää on tapahtunut kesän 1969 jälkeen. Kehityksellä on kuitenkin hintansa. Teknologia vaikuttaa elämäämme jo pelottavan paljon. Puhelimemme tietävät meistä enemmän kuin puolisomme. Politiikassa tuntuu, kuin olisimme menneet taaksepäin. Valtioiden johtoon noustaan vihapuheella ja suoranaisilla valheilla. Arvoilla ja sivistyksellä pyyhitään lattiaa.
Viisikymmentä vuotta sitten vanhemmat järkyttyivät pitkistä hiuksista, vasemmistolaisista puheista ja vapaasta seksistä. Me keski-ikäiset toppuuttelemme nyt jälkikasvumme ilmastoahdistusta ja riitelemme lihansyönnistä. He syyttävät meitä tulevaisuutensa pilaamisesta.
Nyt tarvitaan taas jotain yhdistämään ihmisiä. Te 60-luvun nuoret muutitte kerran maailmaa, tehkää se uudestaan. Näyttäkää mallia nuoremmille. Hipit, tulkaa takaisin!